|
|
Sademetsien hakkuiden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat Maailman sademetsissä elää yhä miljoonia alkuperäis- ja vähemmistökansoihin kuuluvia ihmisiä, jotka harjoittavat perinteisiä elinkeinojaan hankkien kaiken elantonsa luonnosta. He eivät kuitenkaan usein laillisesti omista asuinmaitaan eivätkä siksi kykene vaikuttamaan niitä koskeviin päätöksiin. Vastaavassa tilanteessa on maaseutuväestö, jonka maille viljelymetsät työntyvät. Sademetsien asukkaat ovat vuosituhansien ajan tottuneet hankkimaan tarvitsemansa ravinnon, rakennusmateriaalin, lääkkeet yms. metsästä. Toiminta on kuitenkin ollut pienimuotoista, eikä siitä ole juurikaan ollut haittaa luonnolle. Nyt, kun ulkopuoliset tahot rupeavat kaatamaan puita heidän perinteisiltä asuinmailtaan, he menettävät niin kotinsa kuin mahdollisuuden harjoittaa elinkeinojaan. Puuston harventuessa auringonpaahde kuivattaa aluskasvillisuutta, ja erityisesti naisten tulonlähteenä toiminut käsityötarvikkeiden, värjäysaineiden ja hedelmien kerääminen vaikeutuu. Hakkuiden ja tiestön rakentamista seuraa hallitsematonta väestön siirtymistä alueelle ja siihen liittyen metsien lisähävitystä, väkivaltaa, prostituutiota, tauteja ja konflikteja uuden ja alkuperäisväestön välillä. Tavallinen käytäntö Brasiliasta Kongoon ja Malesiaan onkin hakkuu poliisivartiossa, alkuperäisasukkaiden poissa pitämiseksi. Kun koko valtion maanomistus on pienen joukon käsissä eikä paikallisilla asukkailla, metsien hakkaamisesta on paikallisille hyvin vähän taloudellista hyötyä. Ääritapauksena ovat laittomat hakkuut, joiden kaikki tuotto voi mennä puun välittäjille ja salakuljettajille. Esim. Indonesian laittomilla hakkuilla paikallinen väestö saattaa saada puukuutiometristä 10$, kun siitä Kiinassa maksetaan salakuljettajille 270$. Paikallisyhteisöillä ei valtion hallinnon epädemokraattisuuden ja korruptoituneisuuden takia useinkaan ole mahdollisuutta estää nimellistä maanomistajaa riistämästä heidän asuinmetsiään, ja lukuisat sademetsäkulttuurit ovat jo tuhoutuneet kokonaan hakkuiden takia. Useimmissa trooppisten alueiden maissa työntekoa samoin kuin ympäristöasioita koskeva lainsäädäntö on heikkoa. Hakkuiden ja plantaasien työntekijöille maksetaan pientä palkkaa, ja lapsityövoiman käyttö on yleistä. Työturvallisuus on usein huono ja työntekijöiden järjestäytyminen voi olla kiellettyä. Luonnonmetsien kadotessa yhä kasvava määrä tropiikin puuntuotannosta on viljelymetsiin, plantaaseihin, perustuvaa. Viljelymetsät kilpailevat muiden maankäyttömuotojen kanssa. Laajamuotoiset viljelymetsät ja niistä saatavat tulot ovat tyypillisesti taloudellisen ja poliittisen eliitin hallussa. Luonnonmetsien tavoin niihin liittyy kiistoja maan ja resurssien hallinnasta ja käytöstä. Monin paikoin maanviljelijäväestö on menettänyt maitaan puuviljelmille vastoin tahtoaan ja korvauksitta, esimerkiksi Thaimaassa, Indonesiassa ja Brasiliassa. Maakiistoissa plantaasifirmat ja niitä tukevat poliisi ja armeija ovat väkivalloin ja jopa tappaen karkottaneet paikallisia. Esimerkiksi Indonesian Jaavan saarella tiikkiviljelmien turvallisuusjoukot ovat tappaneet 12 ihmistä vuosina 1998-2003 plantaasien hallintaan liittyvissä kiistoissa. Eräissä tropiikin maissa puun vienti pönkittää maiden epädemokraattista hallintoa tai rahoittaa sotaa. Burman (Myanmar) talouspakotteiden kohteeksi saattaneen sotilasjuntan tuloista merkittävä osa tulee hakkuista ja puun myynnistä ja salakuljetuksesta. Liberian pitkällisessä, 250 000 kuolonuhria vaatineessa sisällissodassa aseita ja armeijoiden kuluja on rahoitettu hakkuilla siinä määrin, että YK julisti puukaupan Liberian kanssa laittomaksi vuonna 2003. Indonesiassa armeija on merkittävä tekijä hakkuubisneksessä erityisesti konfliktialueilla kuten Acehin ja Papuan maakunnissa. Armeija lietsoo konflikteja päästäkseen käsiksi tuottoisiin, luonnonvarojen nopeaan hyödyntämiseen perustuviin liiketoimiin. Hakkuilla ja puuviljelmillä voi toki olla positiivisiakin sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia paikallistasolla. Liian usein kaupallisten hakkuiden kielteiset vaikutukset ovat paljon myönteisiä suurempia. Oli kyse sademetsäkansoista tai maanviljelijöistä, keskeinen ongelma on, että paikallisväestö ei pysty määrittelemään oman elämänsä tai yhteiskunnan kehityksen ehtoja itse. Teolliseen puuntuotantoon, yhtiöihin ja epädemokraattiseen keskushallintoon perustuva metsän- ja maankäyttö ei jätä hyötyä hakkuista ja puuntuotannosta paikallistasolle. Tropiikin puukaupan hyöty valuu sen sijaan etupäässä taloudelliselle ja poliittiselle eliitille, ja hakkuissa tai maan anastuksissa elinkeinonsa menettäneet ihmiset köyhtyvät. Paikallisyhteisöt joutuvat myös elämään hakkuiden aiheuttamien ympäristöongelmien kanssa. |
